Missä olit kun makasiinit saivat koronainfektion?

Elämä on liian lyhyt – etenkin potentiaalisesti hengenvaarallista tautia sairastaessa – jotta jaksaisin kaivaa sielustani esiin sanomalaisen makroesseistin.

Tiedättehän, sen tyypin, joka näkee jokaisessa mainoskampanjassa ja somepöyristymisessä jotain laajaa ja kaiken päälaelleen kääntävää. On sukupolvia ja käännekohtia. Ennen oli tätä, nyt on tätä, ja voi pojat, millenniaalit. Saska Saarikoski kirjoitti vuonna 2006, kun nykyiset startup-pöhisijät olivat yhä kiukuttelevia varhaisteinejä, että VR:n makasiinien tulipalo Töölönlahden rannalla on ehkäpä hyvinkin avainhetki historiassa.

Helsingin Sanomat on tyhjentänyt maailmanloppupajatson jo vuosikausia sitten. Enkä osaisi reagoida siihen oikein muutenkaan. En tee mitään. Kökötän kotona ties kuinka monennetta viikkoa ilman töitä (en ole laskenut) ja tunnen rinnassani hentoista poltetta, kun koronavirukset repivät hengitysteitteni herkkiä sisäpintoja.

Kuvaus on tietenkin raflaava, vaikka totuudenmukainen. Pienen huimauksen, lihassäryn ja silloin tällöin toistuvien yskäisyjen ohella minulla ei ole muita oireita. Covid-19 on toistaiseksi tuntunut samalta kuin orastava kausiflunssa ja itämässä oleva keuhkoputkentulehdus. Ei tästä oikein sankaruutta keksi.

Kaiken järjen mukaan taisteluni päättyy voittoon: minun pitäisi tästä selvitä. Ehkä koko yhteiskuntamme selviää. Kaikista yhteiskunnista en ole yhä varma. Mutta silti en voi sukeltaa sisällissotaan ja talvisotaan ja 1990-luvun pankkikriisiinkään. Tämä tauti on hengenvaarallinen, mutta ei jätä peräänsä ruumisvanaa.

Tälläkin hetkellä ihmiset kinastelevat Facebookissa ja Twitterissä siitä, pitäisikö baarit sulkea pandemian leviämisen hidastamiseksi. Siitä kinastellaan siksi, kosk ihmiset käyvät baarissa koko ajan, vaikka jokainen henkilö samassa huoneessa voi tappaa heidät hengitysilmallaan. Se kertoo jotain ongelman vaikeasta luonteesta. Huudetaan apuun diktaattoria, joka ojentaa kaikille kasvomaskit pistimenkärjessä. Koska me emme itse osaa pysyä poissa toistemme iholta. Emmekö tosiaan?

Ei, tämä tauti ei luultavasti muuta mitään. Vuoden parin kuluttua kiinalaiset säntäävät taas lentokoneisiinsa päästäkseen harrastamaan suojaamatonta seksiä revontulten alla ympäristörikollisen omistamassa lasi-iglussa jossain sietämättömässä lappilaisessa aitoussimulaatiossa.

Saattaa olla, että kyyninen näkemykseni on sittenkin juuri sitä, mitä alussa totesin välttäväni. Ehkä tästä tuli kuin tulikin makroessee.

Tämä on kolmas päivä diagnoosin jälkeen, viisi päivää oireiden alkamisesta. Leivoin sämpylöitä. Toivottavasti paranen. Epidemiologi antoi luvan poistua eristyksestä oireettomana sunnuntain jälkeen.

Voisi vaikka baariin mennä.