Kirjoittaja on HS:n pääkirjoitustoimituksen esimies

Terveiset kahvilasta! Kirjoitan tätä Rytmissä, Helsingin Kalliossa. Niinhän nykyään on tapana tehdä: lähdetään läppärin kanssa lattelasin äärelle tekemään töitä. Täällä on monessakin pöydässä tietokone, kansi on pystyssä tai iPad hehkuu valoa.

Sateinen Hakaniemi toivotti minut tervetulleeksi harmaana ja ikävänä. Ei ihme, sillä Pirkkalan monisteen henki leijuu kaikkialla yllämme. Hakaniemen torinäkymää hallitsee Metallitalo ja kaukana rannassa Neuvostoliiton lahjoittama patsashirvitys muistuttaa meitä ikuisesti vaaran vuosista. Kulman takana vaaniva Merihaan DDR-henkinen betonikolossi on sentään vähän katseelta piilossa. Aivan kaikkea eivät 1970-luvunkaan arkkitehdit kehdanneet.

Hakaniemi on tänään hiljainen. Laajat tietyöt ja viimein COVID-19 ovat tukahduttaneet vallakumouksen liekin. Liikennekin on vähentynyt. Vasemmistoälyköistään tunnettu ravintola Rytmi on kuitenkin auki. Täällä pitää päämajaansa myös toimittaja Aurora Rämö, jonka uusin artikkeli Tämä ei nyt ole ookoo ilmestyi äskettäin Suomen Kuvalehdessä. Tästä tekstistä haluan puhua hänen kanssaan.

Rämö istuu Rytmin ikkunan alla vakiopaikallaan siemaillen ravintolan hyvästä maustaan kuuluisaa, korkealaatuista kahvia. Noudan kupin itsellenkin ja istun pöytään. Koronariskin vuoksi emme kättele.

Rämöä naurattaa.

– Minun pitää peittää kasvoni ja sinä et suostu kättelemään naista. Näin se islamisaatio etenee! hän murjaisee vitsikkäästi.

Puhkean hohottavaan naurunpuuskaan. Sylki pursuaa suustani vaahtona ja hakkaan pöytää avokämmenellä niin, että tuopit kaatuvat. Lopulta hyperventiloin ja kierin lattialla vatsaani pidellen, kunnes rauhoitun ja totean vakavana, että kulttuuriset stereotypiat ovat toisinaan myös vaarallisia puheenaiheita.

Rämö nyökkää:

– Nykyään ei mistään saa sanoa mitään.

Se on valittavan totta. Esimerkiksi suomalaisten orjuudesta Venäjän vallan alla vaietaan yhä, vaikka Neuvostoliitto on romahtanut. 1970-luvulla yksikään kansakoulun historiankirja ei edes maininnut asiaa.

Vieno musiikki ei minua häiritse. Mutta viereiseen pöytään tulee äänekkäitä lippispäitä kehumaan Paavo Arhinmäkeä ja haukkumaan Hesaria. Tunnelma muuttuu ikäväksi.

Ehdotan Rämölle, että teemme haastattelun nopeasti ennen kuin taistolaiset guerrillat saavat vihiä olinpaikastani. Tulkitsen hänen kohotetut kulmakarvansa jonkinlaiseksi nykynuorten tavaksi nyökätä.

Pohjustan kysymystäni käymällä läpi keskeisiä käsitteitä:

Nyt kuohuntaa aiheuttaa ideologia, jossa halutaan kaataa patriarkaaliset, rasistiset ja kolonialistiset rakenteet. Kannattajat nimittävät ajattelua esimerkiksi inter­sektionaaliseksi feminismiksi, arvostelijat cancel-kulttuuriksi.

Rämö nyökkää jälleen tällä nuorten harrastamalla tavalla.

Kaikki opiskelijat eivät välttämättä ajattele asioista ihan samalla tavalla, mutta he pitävät suunsa kiinni, kun äänekkäimmät kertovat, miten asiat ovat.

Huomaan, että Rämö aikoo kommentoida jotain, mutta viime hetkellä hän päättää juoda kahviaan. Sen on pakko olla jo aika kylmää.

Kesäkuussa taidealan oppilaitoksiin lähetettiin 1 036 entisen ja nykyisen taidealan opiskelijan adressi, jossa nämä vaativat korkeakouluja ottamaan antirasistiset strategiat osaksi opetussuunnitelmaa.

– Niin, Rämö vastaa.

Kuulostaa tutulta.

– Kuule, mä… Rämö vastaa, mutta keskeytän.

Samanlaisia tarinoita teatterikoulusta on kerrottu ennenkin, mutta silloin oikeaa ajattelua ei edustanut feminismi vaan ensin taistolaisuus ja vähän myöhemmin turkkalaisuus.

Rämö nyökkää minulle uudestaan kohotetuilla kulmakarvoillaan. Hän näppäilee puhelintaan.

Varmaan tällaiset joukkoaltistukset liittyvät teatterin luonteeseen. Teatteri on poliittisin taidemuoto, joka houkuttelee karismaattisia mielipidejohtajia ja innokkaita barrikadipersoonia enemmän kuin analyyttisiä erittelijöitä.

Viittaan jälkimmäisillä sanoillani myös vastapäätä istuvaan Aurora Rämöön, joka ottaa kohteliaisuuteni vastaan hämmästyttävän tyynesti. Koetan vihjata, että äänekkään enemmistön keskellä usein on yksittäisiä sankareita, jotka vastustavat taistolaisuutta sen kaikissa muodoissa.

Teatterikoulun edellisistä kuohuntavaiheista kiinnostuneiden kannattaa tutustua vaikka Pirkko Saision Punaiseen erokirjaan, Anna-Leena Härkösen Sotilaan tarinaan tai Eppu Salmisen Lasten ristiretkeen.

– Joo, en yhtään epäile, Rämö vastaa ja keräilee tavaroitaan laukkuunsa.

Ja emmeköhän me nykymenostakin saa kohta lukea. Kannattaa ehkä miettiä, mitä se hiljainen tyyppi siellä nurkassa kirjoittelee.

Aurora Rämö ei ehdi sanoa mitään, kun sisälle Rytmiin astelee Helsingin Sanomista tuttu toimittajakollegani, nuori Oskari Onninen. Hän suuntaa suoraan pöytäämme.

– Hei, tota meidän piti, muistaksä, hän sanoo Rämölle ja vilkuilee ovelle.

Rämö nousee ylös, laittaa kädet poskilleen kuin Yksin kotona -elokuvien sankari ja huudahtaa:

– Totta, niin pitikin. Sori hei, nyt pitää lähteä.

Ennätän vain ohimennen kiittää Rämöä tämän ansiokkaasta artikkelista, josta olen oppinut kaiken tietämäni nykynuorisoa villitsevistä ääri-ideologioista.

– Mitä vittua toi oli? Kuulen Onnisen kysyvän, kun pariskunta katoaa ovesta ulos.

Niinpä, mitä vittua todellakin. Seurasin samanlaisia kiistoja Yhdys­valloissa muutama vuosi sitten ja kuvittelin, että tämä nyt ei ainakaan tule Suomeen – mutta väärässä olin.